I’m leaving the country.

I’m hoping I could leave in November, although in my mind, the winter is already here today. The days are getting shorter, the darkness of the early evenings is overwhelming, it’s starting to get cold and windy. I can’t bear it. The autumn feels worse every year. And I’ve tried so hard to change my attitude towards winter. I just can’t. I get desperate and depressed, frustrated and restless. So lately, I’ve said I have a Californian soul, it just ended up in the wrong body. Two babies got accidentally swapped when still in the uterus.

I don’t have much to leave behind, honestly. I don’t have a career I couldn’t put on hold, small kids, house to take care of, and lately I’ve felt like I don’t have that many good friends either. Some have moved away, some have just become distant. It’s probably my own fault, I’m not very good when it comes to keeping in touch and meeting up regularly. Maybe I’m just not a good enough person to keep as a friend for a longer period of time! I don’t like to talk and gossip on the phone or have long conversations about .. well, anything basicly. So, I think the worst thing in all of this is going to be leaving Einari behind. With people you can talk on the phone, write letters, poke on Facebook, but you can’t do that with a dog. You can’t explain to him why you’re leaving and not coming back in weeks or months either. It breaks my heart to imagine him here and me there without him. Anyone who’s ever had a dog knows how much love they have for their owners and that they can actually get upset and depressed when a member of their everyday pack is suddenly gone for more than a few days.

The month I spent at a wildlife center in Scotland last year, volunteering, has so much to do with my wanting to leave, too. It was hard work. I was practically carrying heavy stuff, picking up poo with shovels and buckets, not to mention getting wet and dirty every day, but I loved it. I was exhausted by the end of the day, but not once did I feel like complaining or leaving. I just wanted to do more, learn more and see injured animals getting better and then being released back into the wild. It was probably the best thing I’ve ever done with my life. I cried when I left. I still miss my tame foxes Fred & Ginger and worry about Ginger’s hurt leg.

After we came back from New York a few weeks ago I swore I wouldn’t wanna get on a plane for weeks or even months. But two days later I was surfing the net in search for places to go and things to do in different countries. I dreamt of Hawaii, Madagascar, Australia, New Zealand and Peru, I looked up places on work exhange sites, wrote e-mails to California, Italy, Holland and South Africa. I thought about spending a few weeks somewhere in Europe and then continue my way to somewhere where it’s warm and sunny and different.

Then I heard from a girl, Elizabeth, who I met while in Scotland. She was volunteering at Hessilhead too back then, and we got along great. She’s in South Africa right now (or actually travelling around a bit in Southern Africa) and she told me about this great wildlife rehab. You have to pay for a room, though, but I’m willing to do that.

When we were still in Scotland, she was already planning to go to Africa. I don’t think she’s been home – whatever that means to her – in years. One day I was asking her about all of this and she just shrugged and said “gotta keep on moving”. This impressed me. I love what she’s doing.

Anyway, back to Johannesburg and the South Africa plans. Besides the wildlife rehab, there’s also a beautiful farm nearby with domestic animals and a lot to do, and I’d get a room and food to eat if I worked some hours every day. They already wrote back saying I’d be very welcome to come and work with them. That could be my backup plan. If I don’t have enough money to pay for a room for more than a month or so, I can ask the farm people if I could go live with them for a while.

Or move along, to another country or continent.

I’ve decided I’m only buying a one way ticket. The idea of knowing an exact date of coming back somehow feels like I’m just going on a vacation, when I want this to be something more. I’m bored of wasting my life doing trivial things that, in the end, don’t mean anything to me or to anyone else for that matter. I’m bored of the city, the bars, the ways I spend my days, the stupid, small worries we all have in this country, which is now said to be the best country in the world. Safe, clean, friendly, all that. But even safety doesn’t mean much. For me, being safe equals to not experiencing enough. Being safe is not mind-blowing. Being safe is wasting opportunities to.. I don’t know what. Learn? Be amazed?

I know there are ways to experience wonderful things and living happily ever after without leaving everything behind. Kids, for example. I’ve heard rumors they are the best thing a person can have, but I’ve never seen myself as a mom. And if I’m selfish enough to think “oh no, kids, I’d be stuck home for the next 20 years”, maybe I don’t even deserve to have any. Maybe I will some day, maybe I won’t. Maybe I’ll live among lions and leopards for the rest of my life, grow a beard (would be awesome!) and be one of those weird hermits who dedicate their lives to crawling in bushes, stalking animals, trying to learn something about them.

I just want to leave and to see the world even if it means not having roots anywhere. I can’t help it. I’m starting to accept the fact this is the real me, that it’s just not a silly quirk or a phase I’m going through. And I’m starting to realise it’s time to do something about it.

(Boy, I’m such a drama queen. Sorry about that.)



It’s not obsession. It’s dedication. Digital painting, wacom and stuff.

En mä ole koskaan tiennyt olevani fani. Sitten kolmannen biisin aikana rupesin vollottamaan. Eikä ollut nenäliinaa. Valtoimenaan lirusi suolanestettä pitkin poskia ja leukaa eikä mitään mahtanut. Se on ihmeellinen masiina tuo ihmiskeho, kun voi tapahtua tommoisia ketjureaktioita. Vähän jostakin tykkää ja on fiiliksissä niin alkaa puskea pienistä koloista päässä jotakin märkää. Ihan käskemättä. Ja sitten on ihan ihmeellistä, ku joku, vaikkapa näyttelijä, osaakin tehdä sen ihan vaan päättämällä, että nyt itketään. Ite yritin joskus 17-vuotiaana humalaspäissäni kaverille näyttää että kato nyt, musta tulis ihan SIKAHYVÄ näyttelijä ku osaan itkeä tarvittaessa. No silloin en osannut justiinsa. Tietty, ku niin nuori olin, niin monesti muulloin kyllä humalassa, mutta yleensä sitten käskyttä ja ihan väärään aikaan. Tai jonkun pojan takia. Mikä nyt on ihan tyhmää kyllä.

No, itkin sitten kuitenkin tuolla ihan Gordon Summerin käskystä (vaikka se on poika). Onneks monissa tapahtumissa on aina niin pimeetä. Se on varmaan tarkoituksella silleen ajateltu – että kuitenkin ne keski-ikäset rupeaa siellä kaliapäissänsä volisemaan ja sitten niitä hävettää eikä ne tykkää koko keikasta eikä ne maksa enää ikinä lipuista ja meidän pitää ruveta oikeisiin töihin. Että laitetaan niille vähän hämärää niin voivat salaa itkeä siellä. Hartwallilla tää meni kyllä silleen osittain mönkään, kun yhessä vaiheessa pamahti päälle ne (ainakin!) kuuden metrin korkuiset mainoslaatat, jotka kiertää koko hallia katsomoiden välissä. Hei todella tunnelmaista tietää, mistä saa vuokratyövoimaa ja parempia renkaita autoonsa. Englishman in Jaffa-areena tilulilulii SOL SIIVOAA TILASI! Here’s a song we wrote 20 years agRUUKIN PELTIKATTO KESTÄÄ SÄÄT JA SATEET!

En ollu niin fiiliksissä niistä kirkuvan keltaisista valotauluista kyllä.

Olikohan se Shape Of My Heart joka rupes volisuttamaan? Musta tuntuu, että jo sitä ennenkin olin ihan liekeissä. Sen lisäks, että on jotenkin ihan huiman siistiä kuulla poppi- ja rokkibiisejä sinpponiaorkesterin kanssa, ni hienoa oli myös Stingin liian pitkät hihat. Ootteko huomannu? Ujosteleekohan se käsiään, vai onko se vaan oikeesti tajunnu et jotkut tytöt tykkää että se on symppiksen näköistä? Tässä sillä on esim. ihan vähän liian pitkät, mut ei niin pitkät ku eilen: http://bit.ly/apnMdl ja sitte tässäkin: http://bit.ly/abZPA8 – no, te tiijätte, millaisia on pitkät hihat. Mä yritin etsiä Fesestä, että oisko täällä sen hihoille perustettuja fanisivuja. Ei ollu. Mä ajattelin että pitkät hihat pojilla olis niin hieno asia, että niille olis oma sivu. Joillekin perunoillekin on ja kaikelle. Niin, ja tässä Sting on lähtenyt ihan lenkkeilyttämään jotain TOSI pitkiä hihoja: http://bit.ly/9Gh6pN

Sitten toi Gordonhan on jotenkin tosi nuorekas. Se on niitä miehiä, jotka ei tunnu vanhenevan niinku lainkaan. Vähän ku Katri Helena. Ne vaan on, ja näyttää samalta, ja lapsesta lähtien niitä on aina nähnyt. Ja aina niillä on samat naururypyt silmäkulmissa ja aina ne vaan jaksaa. Gordonilla oli kanssa niin tiukat housut, että ihan jännitti. Mutta sillä on kyllä ihan hyvät kintut, niin kyllä se saa sellaisissa sukkahousuissa hyppiä jos haluaa. On sallittua.

Mä meinasin, että mainitsisin tässä useempia biisejä ja valottaisin vähän enemmän asiallisesti arvostellen koko konserttimeininkiä, mutta en mä tiedä kiinnostaako ketään kirjallisesti yrittää elää jotain keikkaa, missä se ei ole itse ollut. En mä ainakaan jaksais. Mä luen keikkajuttuja, jos olen itse ollut paikan päällä. Sekin nyt on vähän nurinkurista, vähän kuin lukis ruokareseptiä sen jälkeen kun on jo sen annoksen tehnyt ja syönyt. Oli hyvää tai ei, ei se kenenkään paperille kirjoittamana mihinkään muutu. Eilinen pääsee mulla ainakin helposti hienoimmat keikkamuistot ikinä -muistosäkkiin, eikä siihen jonkin musiikin oman tapanimaskulan nillitys mitenkään vaikuta.

Mutta se on ihan hyvä, että tuli kerrottua kehon vuotavista kolosista ja yhen pojan hihoista, vaikkei siitä musiikista niinkään jaksanut.

Lopuksi haluaisin kiittää uusia parhaita ystäviäni Radio Aallolla. Ihmisestä tulee heti best friend forever, kun se satunnaisten soittajien joukosta sattuu juuri SUN puhelusi poimimaan ja kertomaan, että hei sä voitit nyt nää liput.