Oho, ihan sikahienoja kuvia. Ja aika uljas mallikatras. Tuleekohan kukaan enää koskaan tässä maailmassa olemaan niin kuin Annie Leibovitz?

Voisinks mä? Nojoo. Ehkä 40 vuoden uurastamisen jälkeen tai jotain. Jaksaisko sitä.

Näinä aikoina erityisen tärkeitä:

Radiohead - Jigsaw Falling Into Place, Where I End and You Begin, Climbing Up the Walls
Foo Fighters – The Pretender, Stranger Things Have Happened
Alanis Morissette – Madness
Lifehouse – Storm
Jack Savoretti - Black Rain, Lovely Fool, Without .. ja koko levy.
Eddie Vedder – Society, Setting Forth .. ja koko levy
Grand Avenue – Bullet, Slow Burning, + monia
Katie Melua – Piece by Piece
Coldplay - Violet Hill, Cemeteries of London

Jos joku haluaa Youtuupista etsiä ni kiva (ja jos kuuntelee kaikki niin suosikin saa äänestää).

Oikeasti ei haittaa vaikkei kettään kiinnosta. Tajusin nimittäis yhtäkkiä, etten ole aikoihin kirjoitellut biisejä merkintöihin. Sellaisia, mitä kuuntelen paljon. Muistiin, itselle.

Nyt on taas siinä pari.

Olis ihana kuvata työkseen koiria. Ja kissoja. Ja miksei vaikka jotain marsuja, hamstereita, I dunno. Hevoisia. Nelijalkaisia. Kuusijalkaisia lisämaksusta, kahdeksanjalkaisia tuskin koskaan. Jalattomia? Harkitaan.

Sartsan (ehkä vähä Mikonkin) koiruuksia kuvailin Juhannuksena. Olin vähän hutikassa, niin jäi uuden linssin asetukset vähän vinksalleen eivätkä noi hyppykuvat oikein onnistuneet niin hyvin ku olis ollu tsemit. Mut lähikuvat on ihan kivoja. Kai.

Viinun nenää klikkaamalla lisää koirakuvia. Mut ei viälä kaikki, en siivoamisen myllerryksessä ehtinyt niitä kaikkia vielä sinne pistää.

Ai niin, ja Poets of the Fallin kuvakansioista löytyy kans uusia kuvaseja (Himos & RMJ).

Kuinka moni on tarpeeksi wanha muistaakseen tämän? Miten mahtava nostalgiapläjäys. Ja videon laatu!

Siitä sitten uutta trendimallia ottamaan. Mutta toi BIISI! Ihana!!

Amazon myy kukkotappeluaiheisia aviiseja ja eläinsuojelujärjestöt ei tykkää. Emmäkä. Animal Planetilta just katseltiin koiratappelufarmin paljastumista ja syyllisten pidättämistä, sekä 63 raadellun koiran pelastamista. Hillitön bisnes elävien olentojen järjettömän julmalla kohtelulla. Miten kukaan voi?

Edelleen, When I become god everyone dies on hieno lause. Olkoonki sitte vaikka peräisin joidenkin epävarmojen teinipsykopaattien muistivihoista. Tulis joku rutto ja pyyhkäsis tän meidän jalon rodun maapallolta kokonaan. Ihan joka ikisen. Ansaittais.

Ota osaa, pistä Amazonille postia. Pari napin painallusta, that’s it.

Ajaiiijaijai!! Kuka olis uskonut. Odotin Foo Fightersilta aika paljon, mut sainkin paljon enemmän. Törkysen hyvä, viihdyttävä ja pitkä keikka, hauskat välispiikit ja aidosti mukavan oloisia musiikonretkuja. Ja triangelisoolo!

“I know what you’re thinking – Linkin Park didn’t have a fucking triangle player!”

Keikan aikana sattui taas näitä perusjuttuja: lähes jokaisen biisin kohdalla joku uusi urpolauma tunki takaa “pitämään hauskaa” palavat röökit ja täydet tuopit kädessä. Millä perusteella te dorkanaamaliinit kuvittelette ansaitsevanne paikat lähempää eturiviä, ansaitsevanne enemmän kuin ihmiset, jotka ovat tulleet tuntia (kahta, kolmea?) ennen keikkaa paikalle kohteliaasti paikkansa etsien ja niistä kiinni pitäen?

Aina, joka ikisellä keikalla, joka ikisellä paikkakunnalla sama juttu, muissa maissa sentään hieman vähemmän. Eikä se auta, että teillä sattuu olemaan kaveri siellä edempänä “paikkaa pitämässä”. Eikä auta myöskään se, että pyytelette kohteliaasti anteeksi rynnistäessänne ystävieni yli biisonin raivolla hielle haisten ja viinoja vaatteille roiskutellen.

Ja sitten flatustelijat. Ei siinä mitään, jos sattuu satunnaisesti pienen tuhnun väkijoukossa vahingossa pihauttamaan, mutta että jatkuvasti? Kannattaisiko teidän kaasumaakareiden kipaista vaikka lääkäriin tarkastuttamaan, että suolisto on ihan kunnossa? Ei tuollainen hiljaisista hiihtäjistä kirpoava mädänlöyhkä kertakaikkiaan voi olla normaalia. Ei, vaikka olisitte neljä vuorokautta kiljua ja bulkkiruokaa kiskoneetkin. Hyi, hyi saatana.

Entäpä jonossa etuilijat? Hivuttautujat. Tekonaurun taakse piiloutuvat kaikkien kaverit. Yliherttaiset pikkuperseiset blondit, jotka katsovat ansaitsevansa paikan vartin kiltisti odottaneiden edellä vain siksi, ettei kukaan tohdi niin somille tyttösille mitään sanoa. Sitäpaitsi, onhan teillä varmasti isompi pissahätä / kaljanjano / nuudelinnälkä kuin meillä tavallisilla festarikävijöillä!

Olen tosi pahoillani, että olen 14 vuoden festarikokemuksesta huolimatta kasvanut kalkkikseksi aikuiseksi. Olisi varmaan pitänyt yrittää enemmän, vetää enemmän viinaa, etuilla, paskoa housuun, talloa varpaille ja haluta kaikesta parempi siivu kuin muut. Koska minä olen ANSAINNUT!

Näin Provinssin mailla jollakulla erinomaisen t-paidan ja sellaista nyt havittelen. Siinä luki: “WHEN I BECOME GOD EVERYONE DIES.”

(Ah, mutta olihan meillä kotimatkakin. Ohituskaistan alku. Edessä festareilta palaileva henkilöauto ja hitaasti kulkeva asuntoauto. Ratissa Satu, joka lähti kiihdyttämään autoamme näiden kahden ohitse nopeusrajoitusten sallimissa puitteissa. Mutta sitten sinä, pieni vittupää kottarainen siellä autossasi, halusitkin liikennettä vaarantaen koukata Volvomme eteen keulaamme hipoen, tehdäksesi mitä? Pysytelläksesi ohituskaistalla sen loppuun saakka ohittamatta yhtäkään autoa.)

Ihmisviha on taas suht huipussaan.

Onneksi sitä laannuttaa hieman muisto perjantai-iltaisesta Happoradion keikasta järjettömän kamalalla Millionaire’s Clubilla, kivat jatkot ja aamuparvekkeet, Provinssirock noin yleisesti, tapahtumana ja nostalgisessa mielessä, Daven spiikit, Taylorin amerikkahymy, pyöräily miehen kanssa kesäsateessa, Einarin varhainen ylipirteä herätys sekä Beatlesin Here Comes The Sun.

Tänään täytyy piirtää. Ruskeaa, liilaa ja punaista. Ja perhosia.

Ja tarinaa niiden alapuolella.. puolilla. Toivottavasti kuvissa esiintyvät henkilöt eivät lynkkaa minua hetsillään, kaikilta kun en saa lupaa näiden julkaisuun millään yhteystietojen uupuessa. Eipä niistä kyllä kovin moni varmasti ymmärrä mitä tässä kirjottelen ja miten näitä kuvia tässä mainostankaan, lälläspiaru, te saarivaltion suomenkielentaidottomat asukit!

Ai niin, tarviiko linkinkin niihin kuviin? Hieno sana, tuokin-kinkin-linkinkin.

Sanonpa vielä kerran: olipa uskomaton reissu. Ajatelkaa, että kaikki nuo kuvissa pyörivät ihmiset ovat mukavia. Todennäköisyys? Pieni. Ihmiset eivät ole mukavia.

Olipas ihan uskomaton reissu. Niin uskomattoman hieno reissu ettei kyllä ihan äkkiä toista.

Suurimman vaikutuksen paikoista tekivät Cardiff ja Inis Mór, isoin Aran saarista. Dublin on aina Dublin, Cork ja Galway vähän hiljaisempia, mutta silti ah niin ihania paikkoja. Lontoo ei mua ole koskaan niin kovasti sytyttänyt, vaikka onhan se aina Lontoo. Upea. Wexfordissakin ehdittiin viettää lautasta myöhästymisestä huolimatta muutama tunti, se on se paikka mistä Ian on kotoisin, ja aika ihana kyläpahainen sekin.

Hitto kun jaksaisi kirjoittaa pitempää raporttia. Mutta kun siitä tulis semmonen romaani. Tuolla nyt tietty on jottain, pitäisi järjestellä tuo paremmaksi matkakertomukseksi.

Niin ja kuvia. Mitenkäs mä niitä esittelisin. Hmm. Tuossa nyt alkuun yksi Inis Mórilta. Aivan mieletön paikka – en ymmärrä miten en ole ennen tätä reissua mokomasta kuullutkaan. Menkää ihmiset menkää ja todetkaa itse. Jätti sanattomaksi.