Tutun, ystävän tai sukulaisen kuolema on outo juttu. Lapsena sellaista oli tosi vaikea käsittää, itki lähinnä siksi kun muilla ihmisillä oli kurja olla. Eikä osannut omasta olosta puhua kellekään. Visan kuolemasta tulee kohta viis vuotta täyteen. Puhuminen omista tunteista oli edelleen vaikeeta, vaikka mukana surussa oli muitakin läheisiä ystäviä, jotka ymmärsi ja joiden kanssa sanoja ei edes tarvittu. Vuosien jälkeenkin ystävien kanssa saatetaan puhua aiheesta ilman, että se tuntuu vaikealta tai kielletyltä. Mutta ei muiden.
P:n lähdöstä on nyt puolitoista vuorokautta. Eilinen meni aivan sumussa, tänään asia tuntuu jo todelta. Kyseessä ei siis ollut mikään sydänystävä tai läheinen vuosien takaa, vaan töistä ja vähän vapaa-ajaltakin tuttu tyyppi, josta tykkäsin tosi paljon. Ensimmäinen, joka teki olon kotoisaksi uudessa paikassa ja kyseli, onko kaikki hyvin. Juotiin kännejä ja laulettiin karaokee. Oloa pahentaa vielä se, että tuntee useamman tyypin, joiden kanssa se on tehnyt vuosia töitä, näkee miten iso suru niillä ihmisillä on.. tulee vähän semmoinen olo, että mitä mie tässä vollotan. Ehkä vähän empatiasta.
Juteltiin tänään Jeren ja Rokin kanssa, että onkohan omaisilla vaikeampaa tälläisessä tapauksessa, missä lööpit ja uutiset jatkuvasti muistuttaa tapahtumasta. Visasta ei tapahtuman jälkeen muistuttanut varsinaisesti mikään, mutta ei sitä voinut kuukausiin unohtaa. Eikä koskaan. Sama pätee tässä; eivät lööpit ole syy siihen ettei asiaa saa mielestään yrittämälläkään, tekemällä jotain muuta. Vaikka kuvista ja jutuista tulee helvetin paha olo, on jotenkin helpompi käsitellä asiaa, kun saa pieniä tiedonrippeitä ja mielikuvia, kuinka se on lähtenyt ja ei sitä varmaan sattunut. Tietää, mitä on tapahtunut. Voi selvitellä asiaa päässään ja ymmärtää, että tälläistä todellakin tapahtuu. Mielikuvia ja huhupuheita on loppumattomiin, teorioita tapahtuneesta. Niin kuin se mitään auttaisi. Tutkintalautakunnan panos asiaan antaa apua surun käsittelyyn, mutta ei muuta mitään eli tuntuu todella turhalta toiminnalta tässä vaiheessa.
Huh, että tätä on vaikea kirjoittaa.
Aina väitetään, että kohtaloon voi vaikuttaa ja ettei mitään ole ennaltamäärättyä. You decide your own life. Silti tätä miettiessä alkaa jossittelu: mitä jos bussikuski olisi pitänyt kahvitauon. Mitä jos nopeutta olisi ollut 2km/h vähemmän. Etteivät olisi osuneet samalle suoralle vaunun heittelehtiessä. Mitä jos paperirullat olis olleet kunnolla kiinnitettyinä runkoon. Olisko P selvinnyt sieltä? Näitä vaihtoehtoja läpikäydessä päätyy vain vaihtoehtoon, ettei kohtalolta voi välttyä. Että kaikkiin tapahtumiin on joku syy, ja se on ikävän usein puhtaasti paha. Tälle ikävälle ja surulle ei voi keksiä syytä, ja jonkun ihmeen vuoksi isoin kysymys on silti “miksi?”
Töissä arki jatkuu, mutta vähän aikaa työ ei ole hauskaa eikä asiakkaiden ongelmat tunnu niin isoilta. Silti kaiken on hoiduttava. Voimaa tarvitaan, mutta onneks yhteishenki on hyvä.
Elämä jatkuu, mutta hetken aikaa kaikki tuntuu pysähtyneeltä.
P, meillä on iso ikävä. Mie lähetän siulle ajatuksissani reklamaatioita, että paska homma kun läksit. Harmi, ettei vastausta tai hyvityksiä taida koskaan kuulua.
