Nää veijarit asustelivat Losissa yhdessä eläinkaupassa. Ei se vitriineissä koirien pitäminen NIIN paha ollut, kuin olin etukäteen kuvitellut. Puhtaat avarat kopit, leluja ja seuraa, tietty vähän ärsyttävää se ettei niillä taida olla rauhallista aikaa kuin öisin. Toisaalta, joku hoitaja siellä kanniskeli pentuja takahuoneeseen, että ehkäpä saavat olla vuorotellen jossain rauhaisammassa paikassa?

No, joo, tolla tavalla eläimen myyminen on kyllä perseestä, kun ei kukaan voi tietää miten pitkään kauppaan sisään kävellyt ihminen oikeasti sitä hankintaa on miettinyt ja mihin oloihin sen sieltä vie.. mutta ei ajatella sellaisia. Rupee vaan ahistaa. Katsellaan sen sijaan noita kuvia ja pidetään peukkuja, et ainaskin noi yksilöt sais kivan kodin.

Toi ensimmäinen gremlinin näkönen tyyppi tuli heti lasin viereen kun laitoin käden siihen ja nukahti kirsu lasia vasten. Oiskohan se vähän halunnut mun mukaan… :)

Siis: MIKÄ tää kylkikipu on? Oikeesti. Naurahtaminen sattuu niin että tekee mieli itkeä. Ja ku mun tsiksien kanssa juttelee, ni naurattaa kokoajan. Tai kun käsittelee kuus tuntia kuvia, joissa tapahtuu jotain, joka on naurattanut jo sen tapahtuessa, mutta joka naurattaa vielä jälkeenpäinkin, ihan hirveesti.

MAAILMA! ANNA MINUN NAURAA! KROPPA HOI!

(Ja kuvaan liittyvä video.)

Tommosissa paikoissa käytiin. Nyt taas kotona. Mulla on jostain syystä kylkiluut ja kyljet yleisesti niin kipeät, että nauraminen sattuu sikana ja yskiminen vielä enemmän. Johtuisko jokailtaisista hysteriakohtauksista tyttöjen kans, joiden aikana ehkä vähän naurettiin? Who knows.

Tässä vielä muutama random-kuva reissusta.

Awww. Ihanat tytöt. Kuvissa myös ihana Uddevallan kaupunki - paitti että toi sumuinen golfkenttä onpi Göteborgin hostellin ikkunasta otettu. Hieno aamunäkymä.

Hitto kun tässä pitäis nyt jotenkin saada taas fiilikset vähän korkeemmalle, ku ne on hieman paskat. Aurinko sentään paistaa ja brittipojat saapuvat ylihuomenna.. se onkin sitten kolmas laivareissu edessä viikon sisään, auuuu.

Noniin.. aika sähäkästihän se tämä viikonloppu meni sitten kotosalla. Oon raivannut partsin puhtaaksi, siivonnut ja pyykännyt ja touhunnut niin että hiki roiskunut. Miten se onkin, että Kaliforniassa ei 35 asteen helteessä hikoa lainkaan, mutta täällä riittää pieni puuha ja vajaa 20 astetta? Ihan mysteeri. Siellä en muistanut edes käyttää dödöä, kun koskaan ei ollut sellanen nihkee olo. Joku veikkasi, et siellä se hiki vaan kuivuu ennen ku sitä ehtii tunteakaan, mutta oisko noin. Metka ilmiö.

Mä ajattelin pistää taas tauluja kuvia juttuja myyntiin - on tossa muutamat nätit kehykset, puunvärisiä ja valkoisia. Oisko kellään mitään toiveita? Meiliä saa pistää tai kommentteihin yhteystietoja jättää :)

Lähtee nimittäin taas halvalla, kert on matka edessä loppuviikosta.. jaiks!

Pitäskö tuota levyhyllyäkin tonkasta, ja käsitöitä… desperate times call for desperate measures..

Mitä kauemmas ja lämpimämpään matkustaa, sitä vähemmän tänne kaipaa takaisin.

Tervetuloa takaisin, muistatko mua? Mä olen se maa, missä ihmiset kulkee joka paikkaan palellen ja naama norsunvitulla.

Joopa joo. Onneks on toi koira, kun ei mieskään vielä ehtinyt kotiin. Muuten ois kiikku viritettynä.

Arvatkaas mistä nyt tuulee!

(Vastaus tässä linkissä.)

Ensin oli superhauska idea. Sitten oli siitä otettu hätäinen kuva.

Sitten oli tylsää unettomalla.

Klikatkaa isommaks! Mallina Jaska “Dädi” Mäkinen.

Huoh. Kolmelta yöllä nukkumaan. Viideltä hereille. Kasilta aamulla nukkumaan. Yhelttoista hereille. Tuntuu keskiviikolta, niin ku olis yks päivä ollut vaan lyhyempi, mutta samalla tavalla turha ku monet muut. Kun ei vaan saa mitään aikaseks. Miten se on mahdollista? Onko mussa oikeasti jotain sellaista vikaa, että väärä asenne, tai etten yritä tarpeeks, vai mitä? Onko muidenkin tehtävä äärettömiä ponnistuksia saavuttaakseen arkisia asioita kuten pyykin viikkailu? Mikä mua vaivaa ja miten sen saa korjattua?

Haluan maalata ja tehdä asioita, haluan olla hyödyksi ja parempi ihminen. Miten? Jotain amfetamiiniako tässä pitää ryhtyä kiskomaan saatana, kun ei kofeiini ja hyvä rokki toimi.

On taas niin ultimaattinen itseviha ja maailmanpelko käynnissä ettei mitään järkeä. Melkein selvisin Johannan kanssa kaupungille ku aurinkokin hetkittäin paistaa, mutta en sitte kuitenkaan. Se olis vaatinut julkisissa kulkemista ja ihmisten näkemistä, mutta toisaalta olis voinut fiilis parantua tai pysyä sellasena neutraalina mitä se oli aamulla.

Ihan tosissani välillä toivon, et olisin joku muu. Ihan vilpittömän rehellisen tosissani. Ihan kuka muu tahansa. Hit me with your best shot. VIT-TU.

Tein sellasen! Eikä tullu ees omasta silmäst.

Oli lystit kuvaukset, on taas vatsalihakset treenattu nauramalla, pakkeloitu parhaita poikia ja nenänsä polttaneita tyttöjä, oltu johtotehtävissä ja mitä vielä. Ai niin, on myös todettu etten oo mikään paras valokuvaaja.

Miten vihaankaan vajavaisuuksieni havaitsemista. Eikö ne vois vaan kaikki poistua. Miksen voi olla 20vee, sileä, maailman taitavin, seksikkäin, sosiaalisin ja mukavin ihminen. Miksen? Miks olen vanha, kurttunen & kärttynen, lihava ja paska kaikessa. Miks?

Joo, hiano elämä, mut huano pää joka ei osaa siitä nauttia. Voi murehduksen huipennus. Menis vaikka halaamaan tyynyä, ko miest ei uskalla, ko se nukahti jo, eik viitsi häirii.

Ai niin! Haluuks joku tän omaksi? 30e postikuluineen pakkauksineen kehyksineen :) let me know. Mustat puukehykset lasilla, 25 x 34cm.

(Klikkaa isommaksi!)